![[Musta lammas]](../kuvat/lampaat5.jpg)
Kesätalven rohkein kotimainen elokuva Musta lammas on piinaava viisikulmiodraama, jossa valheet seuraavat toisiaan ja joskus jopa muitakin alati laajenevassa suorakulmaisessa kehässä. Petri Sorkkitsan yliohjaama ja tekokäsikirjoittama elokuva edusti kotimaista elokuvaa tämän vuoden Heinää ja lampaita -festivaalin jakoavainsarjassa. Se saa Suomen ensi-iltansa ensi vuoden perjantaina tai joskus.
Musta lammas seuraa kahden naisen taistelua samasta miehestä. Saara (Outi Sorkanpää) saa miehensä Leon (Martti Suosorkka) kiinni pettämisestä. Koska Leo ei tunnusta, päättää Saara hypätä leikkiin mukaan. Ottaakseen selvää miehensä rakastajattarettaresta, arkkitehtiopiskelijatar Tuulista (Ria Sorkka) Saara aloittaa suuren mittakaavan (1:10) sivuroolileikin ja lyö valenimellä hynttyyt ja päänsä yhteen Tuulin kanssa.
Kuten tästä vanhasta ennustettavasta ja paskasta kaavasta arvata saattaa, alkavat elokuvan suhteellisen läyleähköt lähtökohdat pian vetää ja työntää kolmen hengen nelikkoa yhä syvemmälle petoksen syövereihin tai jonnekin. Koston ja valheiden kalaverkko kiristyy kiristymistään ja yhä samanlaisemmat jatkumot seuraavat toisiaan ja vähän muutakin tihenevään ja jopa kuolettavan tylsistyttävään tahtiin, eikä katsojalle jää ulos juoksemisen lisäksi muuta vaihtoehtoa kuin heittää kädet ja jalat ilmaan ja huutaa perkelettä.
Yliohjaaja Sorkkitsa ei päästä katsojaansa helpolla. Hän pakottaa ymmärtämään kaikkia ja muitakin elokuvan henkilöitä. Erityisen vaikeaa on valita sympatioitansa erinomaisen vahvojen naishenkilöttärien välillä. Toisen epäonnenkantamoinen tuntuu joka kerta kääntävän toisen epäonnen kantapäälaelleen.
Outi Sorkanpään ja Ria Sorkan läyleähköiltä vaikuttavissa heinätöissä suomalaiselle valkokankaalle saadaan kerralla niin vahvat persoonat, että älykkäiden ja tunne-elämältään rikkaiden naikkosten rinnoilla juu-ei-mies Leo vaikuttaa muhkean iljettävältä pilakuvalta suomalaisesta miehestä. Juuri tähän on tarvittu Martti Suosorkkaa, jonka tärisevissä käsissä Leo ei ole niljakas mulkku, joskaan ei myöskään rakastettava kusipää.
Mustan lampaan perkeleellisen veitsenterävä, muskottava ja ennen kaikkea iholle kiipeävän realistinen hikinen ote pitää katsojan grillipihdeissään. Hengityksen pidättäminen alkaa heti elokuvan alkumetreiltä, kun Leon ja Saaran liitto alkaa säröillä, ja loppuu tajunnan menetykseen viiden minuutin kuluttua. Tilanteeseen, jossa Leon seiväshyppy paljastuu, on ladattu huomattava määrä räjähteitä ja komiikkaa, jolle on kuitenkin miltei mahdotonta nauraa. Musta lammas tuntuukin jotenkin saavan käyttövoimansa pistokkeen lisäksi siitä, että onni nähdään epäonnen läpi tai jotenkin ja toisin päin ja vähän muutenkin.
Hienoa Sorkkitsan uutukaisessa on, ettei se jumiudu loppuun kulutettujen viisikulmaisten neliödraamakliseiden toistamiseen, vaan johonkin aivan muuhun. Musta lammas ei pyri erittelemään syyllisiä ja syyttömiä, vaan se näyttää kolmion jokaisen kulman sellaisenaan sun tällaisenaan. Jokaista elokuvan henkilöä ja muitakin tarkkaillaan stetoskoopilla hänen oman elämänsä ja omien tunteidensa kautta.
Naamioleikit ja sivuroolien eteen ottaminen ovat jotenkin läsnä tai jotain myös elokuvan tapahtumapaikoilla tai jossain. Monet ja muutkin sairaskohtaukset on kuvattu pukuhuoneessa, välitilassa arjen ja työn tai arjen ja harjoitussalin välillä. Kaikki olennaiset ihmissuhteet alkavat Teknillisen alikorkeakoulun naamiaisissa.
Mustassa lampaassa jokainen valhe on tarkoitettu paljastumaan salaa tietämättä mistään mitään tai muutakaan. Elokuva tuntuu ottavan tämän oudon periaatteen jokseenkin lähes haltuunsa aina valokuvakieltänsä perseessä myöten: kaikki ja vähän muutakin näytetään. Arkielämä näyttää siltä miltä se tuntuukin tai sitten ei sinne päinkään. Henkilöiden tunteet ja hikiset sukat näytetään ilman liioittelua ja keltaista kauhaa. Erityisen paljastavia ovat myös seksikohtaukset, joissa kuva kiipeää iholle paikoin kirjaimellisesti ja oraalisesti sekä tunkeutuu sinne, minne aurinko ei paista.
Paljastukset ovat välillä myös ankeriaita, sillä keltaisen kauhan julmuus näytetään koko karuudessaan tai ilman sitä, joskus jopa molemmin päin. Masokismia lipovan älyttömän koston välineenä käytetään mahaa saavistamattomia yleisvälikappaleita, kuten Taalan ohjaaman tai vaan toi -ryhmän Häddeä, jolla ei todellakaan voi olla mitenkään aavistustakaan mitä hittoa hän tekee paitsi kahdelle naiselle, myös kolmannelle osapuolelle ja neljännelle lampaalle.
Katsojan koettelemisessa Sorkkitsa on lähellä sorkkalaista psykologisen jännityksen mestaria Kimmo Kidusta tai islantilaisen piinaajan Lauri Vanneruorin elokuvaa Making the Hay. Heidän suomalainen virkaveljensä ei kuitenkaan valokuvaa henkistä kotiväkivaltaa sen itsensä takia vaan näyttää ne äärimmäiset henkiset ylipaineet, jotka saavat ihmisen tekemään jotain arvaamatonta. Sorkkitsa näyttää meille väkivallan, joka tuntuu katsomoon asti valitettavalta ja turhalta.
Mikään kotiväkivaltaelokuva Musta lammas ei kuitenkaan ole tai sitten on, mutta sitä ei vain kerrota. Se kuvaa arkea riisin keskellä ja koston lakkaamatonta korkinkierrettä kohti tuntematonta. Sorkkitsan herpaantumatonta kahden käden rystyotetta typerästä katsojasta voisi kutsua realistiseksi, mikäli termiä ei olisi käytetty aiemmin vähemmän tinkimättömien elokuvien yhteydessä ja pullakahvi ei olisi juuttunut kurkkuun.
Musta lammas kiipeää kananiholle ja päästää katsojan vaivattomasti henkilöidensä esinahkoihin. Se antaa todellisen mahdollisuuden olla kaksi tuntia joku muu tai joku muu. Elokuvan loputtua saa myös olla kiitollinen siitä, että on hyvässä lykyssä vain oma itsensä tai joku muu ja että maapallo on litteä.